tiistai 2. joulukuuta 2014

Joulukalenterin luukku 3. Vanha kunnon superkompensaatio –edelleen hyvä teoria kehittymiseen

Moi!

Lupasin kalenterin avauksessa käsitellä myös valmennusfilosofiaan liittyviä kysymyksiä. Tänään haluasin avata jatkuvan, hyvän palautumisen tärkeyttä kuntoilijoilla. Kuten yleensä, asioita on hyvä tarkastella jonkun teoreettisen viitekehyksen kautta. Nyt käsittelen tätä asiaa superkompensaatioteorian ja sen variaatioiden kautta. Sanahirviö.. kyllä. Mutta katsotaan, mistä on kyse:

Superkompensaatioteoria palautumisen ja kehittymisen lähtökohtana


Tässä internetin ja salamannopean tiedonkulun maailmassa esiin putkahtelee usein mitä moninaisimpia teorioita ja mielipiteitä harjoittelusta. Eräs niistä liittyy niin kutsuttuun superkompensaatioteoriaan, tai oikeastaan sen ajoittaiseen kyseenalaistamiseen. Superkompensaatioteoria perustuu stressin tutkimisen kummisedän Hans Selyen teoriaan siitä, että stressori (kuten harjoitus) tekee ihmisen heikommaksi, mutta levossa keho korjaa itseään kestävämmäksi ja vahvemmaksi kohtaamaan tämä stressori uudestaan.

Kuva 1. Superkompensaatioteoria sovellettuna fyysiseen harjoitteluun. Kehittävä treeni saa välittömänä vaikutuksena aikaan suorituskyvyn tippumista/väsymystä. Treenin jälkeisessä lepotilassa elimistö kehittää itseään vahvemmaksi ja kestävämmäksi. Kun tämä sykli toistuu lukuisia kertoja, ja harjoitukset tehdään kun keho on palautunut, kunto kohoaa. (Mukailtu Häkkinen 1990). 



Toisaalta tämä teoria on saanut hieman kritiikkiäkin. Usein tilalle on tarjoiltu ns. fitness-fatigue –teoriaa, jonka mukaan väsymys ja sopeutuminen treeniin ilmenevät rinnakkain. Tässä mallissa (useimminten) ja se sovellutuksissa, kuten yliharjoittelusykleissä, harjoittelija treenaa itseään ikään kuin kuoppaan ja nousee sieltä levon kautta ylös. 

Kuva 2. Yliharjoittelusykli, jossa tehdään isoa harjoitusmäärää/tehoa hieman alipalautuneessa tilassa, jopa pisteeseen, jossa alkaa esiintyä selkeitä ylikuormittumisen merkkejä ja voimakasta väsymystä. Sitä seuraavan levon jälkeen suorituskyvyssä päästään uudelle tasolle. (Zatziorsky ja Kraemer 2006).


Tämä jumiin treenaaminen on joissain tapauksissa (usein kovan harjoitustaustan omaavilla kilpaurheilijoilla) hyvä idea, mutta suurelle osalle treenaajista, erityisesti kuntoilijoista, teoria on aika susi. Sen hyöty-riski –suhde on kovin kurja.  Jos treeni tuntuu jatkuvasti takkuamisesta, palautuminen on vaillinaista, mahdollisuus sille, että tästä kuopasta noustaa hyvään kehitykseen on huono. Lisäksi erilaiset rasitusvammat ja akuutit loukkaantumiset vaanivat harjoittelijaa. Tässä muutamia satojen kuntoilijoiden treenauksen myötä muodostuneita näkemyksiä ja osittain toki valmennusfilosofiaani aiheesta:

  • Kuntoilijan harjoittelun tulisi 90% tapauksista perustu superkompensaation kunnioittamiseen. Hyvä palautumisfiilis> hyvin kulkevat treenit> mainio kehittyminen.
  • Jos treeni ei kehitä niin, että treenifiilis on 90% ajasta hyvä ja treeninälkää löytyy, lepää. Älä ihmeessä treenaa itseäsi syvemmälle kuoppaan paremman kehityksen toivossa.
  • Shokki/yliharjoittelu -syklit ym. sopivat vain harjoittelijoille, jotka todella tietävät, mitä tekevät. Ja joilla kehityksen aikaansaaminen vaatii jo erittäin suurta kuormitustasoa. Yliharjoittelusykleistä saa aikaan seksikkäitä nettiartikkeleita, mutta muuhun niistä harvoin on.
  • Jos kohdallesi sattuu yksi huono treeni, älä panikoi. Jos niitä tulee peräkkäin 2-3, kevennä tai muuta harjoitteluasi. Älä jatka kuoppaan treenaamista. Jo tämän nyrkkisäännön kunnioittaminen vie pitkälle.

 

Siinäpä se filosofia. Superkompensaatioteoria on edelleen erittäin hyvä ajatus siitä, miten kuntoilijan harjoittelun tulisi edetä. Palautumisesta, yliharjoittelun tunnusmerkeistä ja sen ehkäisemisestä ym. luvassa lisää juttua tämän joulukalenterin aikana. Parhaiten pysyt ajan tasalla päivityksistä TH-Valmennuksen Facebook -sivujen kautta. 

Palauttavaa päivää! 

PT-Timppa

Käynnistä kehitys: www.th-valmennus.com
Pysy ajan tasalla facebookissa

Ei kommentteja: